“Build the Internet you want to live with, and the world you want to live in.”
Näin Berkeleyn School of Informationista valmistuvia maistereita ja tohtoreita ohjeistettiin viime lauantaisessa valmistujaispuheessa.
Opiskelijoiden puheen pitänyt Deb Linton puolestaan kannusti kurssikavereitaan työskentelemään yhteiskunnallisesti ja henkilökohtaisesti merkittävien asioiden parissa, ei vain dollarinkuvat silmissään: “It’s up to us to hold each other accountable for more than just making money. How are you contributing to something meaningful, something you care about? How are you moving the needle on something significant?” Suomeen paluun lähestyessä olen miettinyt, mitkä ovat ne tärkeät ideat, jotka haluan tuoda mukanani ja joiden haluan pysyvän mielessäni sitten, kun Kalifornian ajatukset ja auringonlaskut eivät enää ole arkea.
Yksi keskeinen on se, että Suomessa tehdään jo nyt maailmanluokan tutkimusta. Osataan metodit, tunnetaan kirjallisuus, tutkitaan huolellisesti ja harkiten. Oman työn merkityksen myyminen niin itselle kuin muillekin tuntuu sen sijaan välillä olevan kateissa. Ja se on paha, koska se on niin valtavan tärkeää uusien mahdollisuuksien näkemiselle ja luomiselle. Vaikka myyntityö voi tuntua vastenmieliseltä, siihen pitäisi meidän tutkijoidenkin muistaa ja uskaltaa satsata enemmän – ja kannustaa työkaveita ja opiskelijoita tekemään samoin.
Tätä ajatellessa tuli mieleen viime vuonna suuren suosion saavuttanut blogipostaus, jonka sisältönä on berkeleyläisen luennoitsijan peruskurssilaisilleen lähettämä sähköpostiviesti. Hän ilmoittaa siinä tulevansa itse pitämään pienryhmälaskuharjoitukset assareiden ollessa lakossa. Ei poliittisena tekona, vaan siksi, että laskareiden peruminen olisi liian vahingollista opiskelijoiden oppimiselle.
Viestissä selitetään, miksi näin on. Lopulta päädytään isojen kysymysten äärelle:
Whatever you decide to do with your life, it’s going to be really, really complicated.
You need to optimize your life for learning.
You need to live and breath your education.”
Tällainen puhetapa on tietysti kliseitä ja retoriikkaa. Niissä amerikkalaiset ovat taitavia ja kainostelemattomia.
Aina välillä kuitenkin mietityttää, mitä kaikkea suomalaisissa kouluissa ja yliopistoissa tapahtuisi, jos sielläkin puhuttaisiin opiskelijoille samassa, yhteisen tekemisen innolla ja vakavuudella ottavassa rekisterissä. Sanottaisiin, että teillä on laajempaa merkitystä ja selitettäisiin, miten tavallisen kurssin tavalliset laskarit siihen liittyvät. Kirjoitettaisiin auki, miksi mahdollisuus maailmanluokan koulutukseen on liian arvokas haaskattavaksi.
Omat suomalaiset alma materini ovat hyvin erilaisia paikkoja kuin Berkeley. Huippupuheen keskellä on kiinnostava ajatuskoe pysähtyä miettimään, mitä tapahtuisi, jos rankingien tuijottelun ja tuloskilpailun sijaan palattaisiin miettimään sitä, miksi koulutus ja tutkimus ovat niin tärkeitä ja miten ne auttavat meitä viemään maailmaa hyväksi uskomaamme suuntaan.
Ei ole täysin poissuljettua, etteikö merkitykseen keskittyminen voisi auttaa yliopistoyhteisöä nostamaan päät pystyyn ja menemään innolla eteenpäin.