Ai töihin Italiaan.. eli siis viettämään siestaa vaan, hehheh..? Suurin osa ihmisistä ei ota Italian tutkimuspuolta, tai italialaista työmoraalia kovin vakavasti. Stereotypiat istuvat sitkeästi ihmisissä ja myönnän, että aiemmin myös minussa. Kun sain kuulla tästä postdoc-paikasta, tiesin kuitenkin laboratorion jo ennestään silloisen esimieheni kautta ja osasin odottaa korkeatasoista tutkimuslaboratoriota, jossa myös työpäivät venyvät huomattavasti pidemmiksi kuin tyypillinen käsitys ehkä on. Tiesin kuitenkin myös, että tutkimus on alan huippua ja siitä todisteena ovat mm. Nature ja Nature Physics -julkaisut.
Olin astumassa suuriin saappaisiin, sen ymmärsin heti alusta. Olin kuitenkin valmis heittäytymään mukavuusalueeni ulkopuolelle ja kokeilemaan mihin pystyn, vaikka tarjolla oleva tutkimusaihekin oli niin väitöskirjastani ja opinnoistani poikkeava, että jouduin tarkistamaan suuren osan termeistä, enkä sittenkään ihan ymmärtänyt aihetta. Kaiken teorian ja menetelmien alusta opettelu, pitkät työpäivät, vieras kieli ja kulttuuri, siinä oli alussa paljon jaksettavaa, varsinkin kun samalla viimeistelin väitöskirjan viimeistä julkaisua ja kirjoitin väitöskirjani. Vierestä kuitenkin seurasin ihmisiä, jotka paiskivat töitä vähintään yhtä paljon kuin minä ja ymmärsin, että täällä tutkimus ei ole kenellekään ”vain työ”. Tutkimusala Italiassa on hurjasti aliarvostettua, eikä vähiten palkkauksen ja rahoituksen suhteen. Monet työkaverini tekevät työtä murto-osalla minun EU-projektirahoitteisesta palkastani. Siitä huolimatta Laboratorio NEST on erittäin korkeatasoinen yksikkö, ja rahoituksen takaa nimenomaan huippututkimus ja huippuryhmät, jotka tekevät paljon yhteistyötä muiden ryhmien kanssa ympäri eurooppaa rahoituksen saamiseksi.
Jos ei se ota, niin ei se annakaan, eikös? Minulla on enää puoli vuotta on jäljellä ja vihdoin minä kirjoitan julkaisuja ja ymmärrän niiden sisällön, minun tutkimusaiheeni. Olen tehnyt näytteet, mitannut ne, analysoinut, verrannut tuloksia teorioihin, soveltanut teorioita, perustellut johtopäätöksiäni ja hakenut tukea muista ryhmistä, tietenkin yhdessä oman ryhmämme kanssa. Minusta tuntuu, että olen vihdoin ansainnut paikkani tässä ryhmässä, en vain sillä, että minut on palkattu tähän, vaan siksi, että olen näyttänyt tekeväni työtä samalla intensiteetillä ja intohimolla kuin muutkin ryhmässämme.