Syyslukukausi Berkeleyssä on kulunut äkkiä, liian äkkiä.
Yhdysvalloissa syksy on vuosittaisten juhlien sävyttämää aikaa, kun halloweenia seuraavat kiitospäivä, Hannukah ja joulu. Yhteiskunnan monikulttuurisuus näkyy muun muassa siinä, että kun kaikki eivät vietä samoja juhlia, hyvän joulun toivottamisen sijaan on lukukauden päätteeksi korrektia huikata Happy holidays tai kirjoittaa korttiin Season’s Greetings.
Sään jatkuessa poikkeuksellisen aurinkoisena on hetkittäin vaikea muistaa, että viikon päästä on jo joulu.
Oman syksyni kohokohtiin töiden puolesta ovat lukeutuneet yleisöluentojen paljous Berkeleyssä, Internet-tutkijoiden konferenssi IR14 Denverissä, väitöskirjan lähettäminen viimeisteltynä painoon ja tammikuun alkuun sijoittuvaan väitökseen valmistautuminen, jakamistalousteemaisten artikkelin ja posterin hyväksytyksi tuleminen kevään CSCW-konferenssiin sekä upea työrauha käyttää koko syksy täysipainoisesti tutkimukseen innostavassa ympäristössä. Tutkimuslupa kenttätöitä varten on nyt kunnossa, ja koko joukko artikkelikäsikirjoituksia vertaisarvioinnissa. Tämän työpöydän puhdistuksen ansiosta pääsen kevätlukukaudella uppoutumaan mielipuuhiini: tekemään haastatteluja, analysoimaan uusia aineistoja ja lukemaan muiden tuoreita julkaisuja.
Lauantai-iltana kävin katsomassa Wisemanin nelituntisen dokumenttielokuvan At Berkeley. Siinä kiteytyy hyvin Berkeleyn olemus. En tiedä, milloin elokuva tulee suomalaisten yleisöjen saapuville, mutta pelkästä traileristakin saa jo hyvää tuntumaa paikallisiin maisemiin, arkkitehtuuriin, tunnelmaan ja puhetapoihin:
[youtube=http://www.youtube.com/watch?v=3L2_yLBrQsM&w=560&h=315]
Minulle yksi elokuvan olennaisimpia ajatuksia oli, että Amerikassa on jo tarpeeksi mahtavia yksityisiä yliopistoja. Harvard, Stanford ja kumppanit hoitavat kyllä oman tonttinsa. Berkeley on, ja pyrkii rahoituskriisistään huolimatta jatkossakin olemaan, ylpeydellä jotain muuta: erinomainen julkinen instituutio.
Suomalaisen julkisen, maksuttoman koulutusjärjestelmän kasvatin silmiin Kalifornian-liittovaltion rahoitusosuuksien romahdus parissa kymmenessä vuodessa näyttää hurjalta. Ulkomailla, ja erityisesti Yhdysvalloissa, opiskeleminen avaa tehokkaasti silmiä sille, millaista luksusta, kaikkine haasteineenkin, meidän järjestelmämme on. On hyvä muistaa olla kiitollinen sen suomista maailmanluokan etuoikeuksista. Kalifornian esimerkki varoittaa kuitenkin unohtumasta kuvittelemaan, että meidänkään järjestelmämme säilyvyys olisi itsestäänselvyys.