Japani on siitä kiinnostava maa, että täällä on samanaikaisesti lukemattomia yhtäläisyyksiä ja eroavaisuuksia Suomen kanssa. Tarkoituksenani ei kuitenkaan tässä ole keskittyä listaamaan stereotypioita, vaan eroavaisuuksien kautta haastaa ajattelemaan kollegiaalisuutta yliopistomaailmassa.
Eroavaisuuksiin keskittyminen voi toisinaan olla vahingollista, mutta periaatteessa paljon on myös asenteesta kiinni. Suhtautuuko eroavaisuuksiin kyynisesti vai uteliaisuudella? Omalla kohdallani ainakin uteliaisuus on melkein aina päällimmäisenä tunteena, kun kohtaan jotakin totutusta poikkeavaa. On kiinnostavaa peilata esimerkiksi työhön liittyviä kokemuksia täällä siihen, mitä olen vastaavasti kokenut Suomessa.
Yliopistomaailma on monessa mielessä jännittävä, mutta erityisen jännittävää on melkeinpä skitsofreninen suhtautuminen yhdessä tekemiseen. Tutkimusta verrataan usein keskusteluun: mitkä ovat oman tieteenalasi keskustelut, mikä on kontribuutiosi kyseisiin keskusteluihin ja niin edelleen. Samalla kuitenkin tuntuu siltä, että yhdessä tekemistä ei institutionaalisella tasolla palkita, vaan pikemminkin yksilöiden omia ansioita ja saavutuksia palkitaan. Esimerkiksi uralla eteneminen perustuu omaan julkaisuluetteloon ja kansainvälisesti merkittävissä julkaisuissa julkaisemista palkitaan rahallisesti. Pitää kuitenkin muistaa, että raha ei ole se ainoa akateemista työtä motivoiva tekijä, ja juuri siitä syystä kollegiaalisuus onkin merkittävässä roolissa työtyytyväisyyttä tarkasteltaessa.
Japanissa olen päässyt seuraamaan paikallista yliopistomaailmaa hyvinkin läheltä, ja suomalaisena olen oppinut paljon ryhmätyön ja -ajattelun tärkeydestä. Erityisesti nämä seuraavat kolme tekijää ovat olleet usein pinnalla:
1. Empatia – Olenko kiinnostunut kollegojeni hyvinvoinnista? Tervehdinkö heitä aamuisin? Kysynkö heiltä, mitä kuuluu?
2. Vastuunjako – Pyrinkö saattamaan tehtävät loppuun itsenäisesti, vai pyydänkö apua tarvittaessa? Tarjoudunko auttamaan kollegaa, jos hänellä on kiire?
3. Yhteisten tutkimusintressien löytäminen – Pysyttelenkö omissa oloissani, vai pyrinkö aktiivisesti löytämään yhteistä tarttumapintaa kollegojeni tutkimusintressien kanssa?
Edellä mainitsemani tekijät eivät edusta koko kuvaa kollegiaalisuudesta, mutta tarkoituksena tässä on pikemminkin herättää ajattelemaan sitä, mikä on oma roolini akateemisessa työyhteisössä? Vienkö omaa tutkimusagendaani eteenpäin vai olenko avoin muiden intresseille?
Tätä kirjoitusta ei tule ottaa normatiivisena: en väitä suomalaisen yliopistomaailman olevan tällainen ja japanilaisen tuollainen. Välillä kuitenkin tekee hyvää pysähtyä miettimään, millaista akateemista uraa olen luomassa itselleni ja mikä on suhteeni kollegoihini sekä kotiyliopistossani että kansainvälisellä tasolla.