Ajatuksia Amerikasta – ruokaturvan vaiettu puoli

 
Tutkijavierailuni Kalifornian yliopistossa, Berkeleyssä on yli puolenvälin ja kokemuksia on ehtinyt kertyä jo mittava määrä. Fulbright-stipendiaattina olen saanut osallistua Berkeleyn yliopiston järjestämien tapahtumien lisäksi myös Fulbright-ohjelman puitteissa järjestettyihin tilaisuuksiin. Omaan tutkimukseeni liittyen ruokaturvan käsite on noussut täällä oloni aikana vahvasti esille, mikä innoitti käsittelemään aihetta myös tässä blogissa.

Ruokaturva on globaalin politiikan käsite, joka viittaa tilaan, ”jolloin kaikilla ihmisillä on kaikkina aikoina riittävästi turvallista ja ravitsevaa ruokaa elääkseen terveellisen ja aktiivisen elämän” (Wikipedia). Ruokaturva-käsitteen ympärille muodostunut keskustelu pyörii tällä hetkellä vahvasti yhden pääkysymyksen ympärillä: miten ruokkia maailma vuonna 2050?

Tähän kysymykseen tarjottujen ratkaisujen perusteluksi esitetään usein joukko tilastoja, jotka sisältävät mm. ennusteen tulevasta väestönkasvusta (lähes 10 miljardia ihmistä vuoteen 2050 mennessä), aliravittujen ihmisten määrän (n. 1 miljardi), nälkään vuosittain kuolevien määrän (n. 9 miljoonaa) sekä erinäisiä tilastoja globaalin ruuan nykytuotannon määristä, tuottavuudesta ja pinta-aloista.

Ratkaisuksi ruokaturvan parantamiseksi tarjotaan ruuan tuotannon – ja tuottavuuden – lisäämistä.

Sain mahdollisuuden perehtyä ruokaturva-aiheeseen, ja siihen, millä tavalla aihetta käsitellään Amerikassa, Fulbright-ohjelman ruokaturvaa käsittelevässä seminaarissa, joka järjestettiin Minneapoliksessa.

Yllätyksekseni – ja samalla kauhukseni – jouduin toteamaan, kuinka suppeasti aihe esiteltiin, ja miten yksipuolinen kuva siitä annettiin n. 80 seminaariin osallistuville Fulbright-stipendiaatille.

 
Nostan esiin muutamia asioita, joiden olen huomannut helposti jäävän ruokaturvakeskustelusta pois, ja jotka kuitenkin ovat tärkeitä näkökulmia puhuttaessa maailman ruokaturvallisuudesta. Näitä ovat ruuantuotantoon ja arvoketjuihin liittyvät toisentyyppiset tilastot ja esimerkit, jotka tekevät näkyväksi ruokaturvan vaietun puolen.

Opin paikallisten alani tutkijoiden kanssa käymieni keskusteluiden, lehdistä lukemieni uutisten ja Amerikassa asumisen ja matkustelun kautta sen, kuinka haastavaa täällä on päästä käsiksi hyvälaatuisiin ja kohtuullisen hintaisiin raaka-aineisiin. Tämä siis huolimatta siitä, että Amerikka on maailman suurin ruuan viejämaa. Hämmästyksekseni opin myös sen, että Amerikan useissa osavaltioissa tuotetaan ruokaa vientarkoituksella, ja näissä samoissa osavaltioissa sijaitsevat maan suurimmat niin kutsutut ‘ruoka-aavikot’ (food deserts), eli paikkakunnat, joissa ihmisten pääsy tuoreeseen ja ravitsevaan ruokaan on hyvin rajoittunutta.

Esimerkiksi, Minnesota on kolmanneksi suurin ruuan viejäosavaltio ja neljän Amerikan suurimpien ruuan tuotannon ja prosessoinnin parissa työskentelevien yritysten kotipesä. Samaan aikaan 10 % osavaltiolaisista, eli joka kymmenes kärsii nälkää (2harvest.org) ja ylipaino vaivaa lähes 30% väestöstä (Minnesota Department of Health). Osavaltion pääkaupunki Minneapolis, missä kävin tutustumassa paikalliseen ruuantuotannon historiaan ja nykytilaan, on Amerikan yksi suurimpia urbaaneja ‘ruoka-autiomaita’.

 
Toinen esimerkki on Texas, joka on tällä hetkellä kärjessä ruuan tuojana, vaikka osavaltio on yksi suurimmista ruuan tuotannon osavaltioista (Texasissa sijaitsee mm. suurin osa maan lihatuotannosta). Kävin Texasin Yliopistossa Rio Grande Valleyssa puhumassa suomalaisista kansalaislähtöisistä lähiruuan tuotannon ja hankinnan malleista ja opin, kuinka olematonta paikallisen lähiruuan saanti on. Texasilaisista joka kuudes kärsii nälästä, ja tuoreen lähiruuan saatavuus on osavaltiossa huonoin kaikista maan osavaltioista.

Kolmas esimerkki tulee omalta asuinalueeltani, Kaliforniasta. Kaliforniassa tuotetaan eniten ruokaa koko maassa, mm. 2/3 maan hedelmistä ja pähkinöistä sekä siemenkasveista ja yli kolmasosa maan vihanneksista. Samaan aikaan ruoka täällä on järjettömän kallista. Jos haluaa syödä paikallista tuoretta luomuruokaa, niin tulotason täytyy olla todella korkea – pienituloiset voivat vain haaveilla avomaakurkuista ja avokadoista, luomukananmunista ja niityllä kirmanneen naudan lihasta, pähkinöistä ja marjoista – käytännössä katsoen melkein kaikesta muusta kuin porkkanasta tai perunasta.

Nämä ruokaturvan kannalta relevantit esimerkit eivät olleet kertaakaan mukana keskustelussa puhuttaessa ruokaturvasta. Keskusteluissa ei myöskään ollut mukana esimerkiksi se FAO:n (YK:n alainen elintarvike- ja maatalousjärjestö) raportista löytyvä tilastollinen (tosi)asia, jonka mukaan maailmassa tuotetaan ruokaa tarpeeksi kaikille, jopa 5000 kilokalorin päiväannos maailman jokaiselle ihmiselle (FAO 2013, p. 4). Lisäksi, nykymuotoinen monokulttuurinen suuria viljely- ja karjan laidunmaita rasittava tuotantotapa rapauttaa maaperää, ruuantuotantomme aiheuttaa noin kolmanneksen maailman kasvihuonepäästöistä, ja ruokahävikin määrä globaaleissa ruokaketjuissa liikkuu 25 – 50% välillä.

Tarvitsemmeko siis lisää ruokaa vai kenties parempaa ruokajärjestelmää, joka pohjaa kestäville arvoketjuille ja mahdollistaa ruuan oikeudenmukaisen jakautumisen paikallisyhteisöille?

Oman tutkimusaiheeni keskiössä on ns. lähiruokailmiö, joka on viimeisten vuosien aikana nostettu näkyväksi sekä mediassa että poliittisissa keskusteluissa. Taustalla ovat monessa länsimaassa lisääntyneet käytännön ratkaisut ruuan tuotannon ja kulutuksen tuomiseksi lähemmäs toisiaan. Näitä ovat muiden muassa kumppanuusmaatalousmallit (CSA), vihanneslaatikko kotiovelle -palvelut, kaupunkiviljely, farmarin markkinat (farmer’s markets), osuuskuntamuotoiset lähiruokakaupat, sekä ruokapiiri– ja Reko-rinkitoiminta.

Yhteistä näille on se, että jokainen malli pyrkii edistämään asukkaiden pääsyä lähellä tuotetun ruuan lähteille, mahdollistamaan ruuan alkuperän tuntemisen ja kannustamaan ruuanlaittoon raaka-ainelähtöisesti. Kestävyys, paikallisuus ja yhteisöllisyys ovat monien lähiruokamallien keskiössä.

 

Kuitenkin yksi näkökulma, joka usein jää paitsioon, on ylitse muiden: monet lähiruuan malleista pyrkivät turvaamaan ’hyvän ruuan’ saatavuuden paikallisyhteisöille. Tämä, jos mikä tuntuu olevan ruokaturvallisuuden kannalta merkittävä asia.

Jo tällä hetkellä suurimman osan meidän ruuasta tuottavat pienviljelijät. FAO:n mukaan pienviljelyn kautta tuotetaan jopa yli 70% maailman ruuasta (Wolfenson, 2013). Näiden asioiden valossa vaikuttaa siltä, että ruokaturvallisuuden takaamisessa ei ole pohjimmiltaan kysymys tuotannon lisäämisestä, vaan siitä, miten ruokajärjestelmämme toimii (tai ei toimi) ja millaiseen kulutukseen se tällä hetkellä ohjaa.

Tuotanto, jakelu ja kulutus ovat vahvasti kytköksissä toisiinsa. Jos rakennamme pitkiä arvoketjuja, jotka pitävät tuotannon ja kulutuksen erillään ja kaukana toisistaan, on vaikea nähdä miten ne edesauttavat paikallisyhteisöjen ruokaturvallisuutta.

Sen sijaan että kysymme, miten ruokkia maailma vuonna 2050, ehkä voisimme kysyä, miten ruokkia paikallisyhteisöt kestävällä ja eettisellä tavalla. Ehkä on korkea aika tuoda ruokaturvakeskusteluihin vahvemmin mukaan myös lähiruuan toimijoita, jotka käytännössä jo ratkaisevat monia paremman laatuisen ruuan parempaan saatavuuteen liittyviä haasteita?

Lähteet:

• FAO Statistical Yearbook (2013) World food and agriculture. Part 3: Feeding the world. Food and Agriculture Organization of the United Nations, Rome, 2013.
• Wolfenson, K. D. M., & Rome, A. (2013). Coping with the food and agriculture challenge: smallholders’ agenda. Food and Agriculture Organisation of the United Nations, Rome.