Piilaaksosta suosioon ponnistanut muotoiluajattelu soveltaa design-menetelmiä yritysten tarjoamaa laajemmin strategiaan ja muutostyöhön. Stanfordin yliopistosta löytyy hyviä vinkkejä työtapojen levittämiseen.
Design-työtä on tutkittu 1960-luvulta lähtien, mutta viimeisen vuosikymmenen sisällä kiinnostus on levinnyt tuote- ja palvelumuotoilusta yritysten strategiaan ja muutostyöhön. Juuri toissa viikolla Capgemini osti Piilaaksossakin toimivan suomalaisen muotoilutoimisto Ideanin, liittyen kasvavaan joukkoon suuria yrityksiä, jotka tavoittelevat uusiutumista design-toimistojen hankinnan kautta. Muotoiluajattelu tarjoaman kehityksen ulkopuolella on kuitenkin vielä harvinaisuus suomalaisissa yrityksissä. Tutkimusvierailuni ohella on ollut mielenkiintoista päästä design thinking -ilmiön keskiöön, katsomaan kuinka Stanfordin yliopistossa opetetaan muotoiluajattelua käytännössä.
Noin 50-vuotiaana design-tutkimus on Stanfordin yliopiston vanhin monitieteinen ohjelma. Nykyisin d.school, viralliselta nimeltään Hasso Plattner Institute of Design, on muotoiluajattelun keskus kampuksella. Vaikka kyseessä on muotoiluajattelua ja monitieteisiä kokeiluja edistävä taho, d.school – kuten myös esimerkiksi Aalto-yliopiston Design Factory Suomessa – on saanut alkunsa insinööritiedekunnassa tuotekehityksen parissa. Opetus d.schoolin kursseilla on aina monitieteisen tiimin järjestämää, ja aiheet vaihtelevat tuotekehityksestä ja yrittäjyydestä lakiin ja ilmastomuutokseen. Vuosittain noin kymmenes Stanfordin yliopiston opiskelijoista käy d.schoolin kursseilla, minkä lisäksi muotoiluajattelua tarjotaan erilaisissa ohjelmissa läpi yliopiston. Esimerkiksi opettaja Dave Evans arvioi jo 15% Stanfordin opiskelijoista käyneen muotoiluajattelua oman elämän, opintojen ja uran kehittämiseen soveltavissa d.life kursseilla. Lisäksi kysyntä muotoiluajattelun koulutukselle on valtavaa yliopiston ulkopuolella.
Ideointisessiosta enemmän irti nollabudjetilla muutamassa minuutissa
Perusmuodoltaan muotoiluajattelun opettaminen on pitkälti samanlaista niin Aallossa kuin Stanfordissä. Eläydytään, määritellään ongelmia uusiksi käyttäjäkokemusten kautta, ideoidaan, prototypoidaan, testataan ja esitellään lopputulokset milloin mitäkin todellisen elämän haastetta koskien. Toistojen määrä ja prosessin kokonaiskesto vaihtelevat muutamista tunneista lukuvuoteen. Post-it laput, piippurassit ja pikaliima kuuluvat järjestäjien peruspakkiin tahosta ja koulutusasteesta riippumatta – muotoiluajattelun nopeat havainnollistukset ja kokeilut tuovat niin opiskelijat kuin yritysjohtajat päiväkodeista tuttujen materiaalien pariin. Konsepteja yritetään testata mahdollisimman nopeasti, halvasti ja tehokkaasti, eikä tehdä visuaalisesti näyttäviä hahmomalleja. Prototypoinnin tarkoituksena on oppia ongelmasta ja ratkaisusta lisää, ei todistaa toimivuutta.
Stanfordissä tähän mennessä osallistumissani ja fasilitoimistani muotoiluajattelun työpajoista on jäänyt käteen hyviä täkyjä ideointisessioiden järjestämiseen:
- Ideoinnin laajentamiseen villimmille vesille löytyy apu rajoitteista: Viiden minuutin verran, kaikkien tuotettujen ideoiden toteuttamisen pitää maksaa vähintään miljoona dollaria. Seuraavat viisi minuuttia kaikkien ideoiden pitää saattaa tekijänsä ongelmiin pomonsa tai hallituksen kanssa. Nämä ideat auttavat avaamaan mahdollisuuksia, joista voi löytyä elementtejä realistiseen mutta radikaalisti uusiin kokeiluihin.
- Ideoiden ryhmittelyn jälkeen huolehditaan, ettei kokeilujen valinnassa pelata liian varman päälle: Jokainen tiimissä antaa kuusi ääntä niin, että kaksi menee todennäköisemmin onnistuvalle, kaksi ilahduttavimmalle, ja kaksi villeimmälle idealle. Näiden pohjalta tiimi lähtee prototypoimaan ja testaamaan ajatuksiaan käytännössä.
- Pitkän kehityspäivän energiaruiskeeksi improvisaatioteatterista lainaaminen: Piilaaksolla heittäydytään täysillä myös prosessiin. Kun huoneellinen yritysjohtajia hyppii ja nauraa niin lujaa kuin pystyy minuutin verran varadekaani, SCANCOR-johtaja professori Sarah Soulen ja yrittäjä Matt Rothen johdolla keskellä koulutuspäivää, voidaan kehittämistä jatkaa aivan uudella energialla ja pilke silmäkulmassa.
Miten vastataan muotoiluajattelun korkeaan kysyntään?
Vaikka Stanfordin budjetti on moninkertainen esimerkiksi Aaltoon verrattuna, yhteisenä haasteena molemmissa yliopistoissa on uudistumisen tukeminen ja kysyntään vastaaminen rajallisin resurssein. Osa ratkaisua on opiskelijoiden ja vertaisoppimisen parempi hyödyntäminen. Esimerkiksi tammikuussa d.schoolin University Innovation Fellows –ohjelman opettajaopetettavat pääsivät heti soveltamaan oppimaansa vetämällä muotoiluajattelu-työpajan d.schoolilla– näppärä keino sekä lisätä omaa opetuskapasiteettia, että tehostaa osallistujien oppimista saman tien soveltamalla uutta työtapaa opettamalla sitä muille.
SAP:n kanssa toteutetussa rituaalisuunnittelun työpajassa suunnittelimme muotoiluajattelua SAP:n sisällä opettavalle designX-ryhmälle vastaavan formaatin, jossa muotoiluajattelun koulutukseen tulevat työntekijät mm. keräävät etukäteen tiimiläisiltänsä ajankohtaisia haasteita ja oman koulutusjaksonsa jälkeen heti fasilitoivat ryhmällensä lyhyen kehitystyöpajan. Opitun käyttöönotto kun on tyypillisin kompastuskivi yrityksille koulutuksissa.
Kurssien lisäksi d.schoolissa tarjotaan kevyempiä pop-out -tapahtumia, päivän tai kahden maistiaisia muotoiluajattelusta. Alun perin näitä kutsuttiin pop-up työpajoiksi, mutta nyt talvesta 2017 kokeilussa on pop-outit koulun ulkopuolella keinona lisätä tarjontaa yli yhden rakennuksen kapasiteetin ja levittää työtapoja yliopiston ulkopuolelle. Ensi jaksossa pop-outit vievät osallistujia mm. tiedemuseoon, meditaatiokeskukseen, peruskouluun ja Googleen. Kokeiluja edistävien tukiyksikköjenhän perimmäinen tavoite on teoriassa tehdä itsestään tarpeettomia – työ on valmista, kun kaikissa organisaation osissa on hyvät valmiudet kokeilla, tuoda eri osapuolia yhteen ja käydä tuumasta toimeen kehityksessä.
Kirjoittaja on vierailevana tutkija Stanfordin yliopiston Center for Design Research ja SCANCOR -keskuksissa Tutkijat Maailmalle – Kaute-säätiön, Fulbright Finland – Teknologiateollisuuden 100-vuotissäätiön ja Liikesivistysrahaston myöntämien apurahojen avulla. Hän tutkii kuinka erilaiset työ- ja opiskelukokemukset vaikuttavat innovatiivisuuteen ja kuinka yrittäjät luovat mahdollisuuksia. Suomessa Tua kuuluu Aalto-yliopiston Design Factoryyn, jossa hän tutkii, opettaa ja kehittää keinoja kehitystyön tukemiseen erilaisissa organisaatioissa.