Olen onnistunut välttelemään blogikirjoittelua tähän asti, mutta kerran se kirpaisee, eikös vain?
Pieni esittely lienee alkuun paikallaan, eli olen Jonna Paajaste, 30-vuotias tekniikan tohtori teknillisen fysiikan alalta ja olen nyt pian jo vuoden asustanut Italiassa, Pisassa. Olen post-doc tutkijana Scuola Normale Superioren laboratorio NEST:ssä, ryhmässä, joka tutkii mm. hybridisuprajohdesysteemejä ja spin-riippuvia ilmiöitä ultramatalissa lämpötiloissa ja magneettikentissä. Käytännössä vaihdoin alaani puolijohteista suprajohteisiin tänne tullessani, siirryin puolijohdekiteiden kasvatuksesta prosessointipuolelle, opettelin uuden kielen ja samaan aikaan kirjoitin viimeisen julkaisuni ja väitöskirjani Suomeen TTY:lle. Ymmärrettävää ehkä, etten ole ehtinyt ajatellakaan blogiin kirjoittamista ennen kuin nyt.
Mietin pitkään mitä tahdon kertoa elämästäni täällä. Jokainen kohtaa varmasti paljon stereotypioita omaan kohdemaahansa liittyen ja Italiaan liittyvät käsitykset ovat varsin voimakkaita. Kertoessani muille, että olin lähdössä Italiaan, ajatukset, joita tuntui nousevan eniten oli, että siellähän ei tarvitse maksaa veroja ja siellä ei tehdä ollenkaan töitä. No todellisuudessa asia lienee päinvastoin, sillä jos lomalle haluaa, ei kannata valita työskentelyä korkeatasoisessa tutkimusryhmässä. Täällä päivät venyvät kyllä paljon pidemmiksi kuin Suomessa ja valitettavasti niitä verojakin joutuu maksamaan enemmän.
Toki on paljon asioita, jotka pitävät paikkansa, esimerkiksi ruokahan on aivan mahtavaa, eikä vain se pizza ja pasta, vaan kaikki ruoka ja varsinkin kasvisruuat ovat erittäin maukkaita. Muutenkin ruoka- ja syömiskulttuuri on erilainen, ruokailu, lounas tai illallinen, on sosiaalinen tapahtuma ja ruuasta nautitaan pidempään; usein syödään ensimmäinen ruokalaji ja sitten toinen ja vielä jälkiruoka. Ruoka on kuitenkin terveellistä, täällä syödään paljon kasviksia ja hyvin monipuolisesti, nirsoilua ei juuri näe ja yliopiston ravintolassa näkee kuinka ihmiset valitsevat jälkiruuaksi mielellään hedelmän tai kaksi vaikka vieressä olisi suklaavanukasta. Yritän kovasti ottaa tästä opikseni!
Koska tämä on ensimmäinen blogikirjoitukseni, kerron vain hyvin vapaasti elämästäni täällä. Minulla on sikäli varmaan hieman erilainen tilanne useimpiin tutkijoihin nähden, että olen täällä yksin kahden koirani kanssa. Se on ihmetyttänyt täällä todella paljon, että koiratkin lensivät tänne ja että niitä ei säilytetä yksinollessa parvekkeella. Koirakulttuuri on muutenkin varsin toisenlainen täällä, esimerkiksi vaikka laki on sama kuin Suomessa, eli irtipito taajamassa on kielletty, kukaan ei valita irtiolevista koirista, vaan päinvastoin. Aina kehutaan hyvin käyttäytyviä ja koulutettuja koiria. Sekä koirat että minä olemme oppineet täällä sosiaalisemmiksi ja rennommiksi, koiria tervehditään kaduilla ja puistoissa ja minä yritän puhella italiaa sen verran kuin osaan kahden kurssin saldolla. Ihmiset ovat ystävällisempiä, kun yritän puhua italiaa.
Tämä on tällainen kevyt aloitus, seuraavassa postissa kerron sitten enemmän asiaakin, eli tutkimuksestani ja yleisesti asumisesta, byrokratiasta ja työskentelystä Italiassa.